Apua – opettajat kiusaavat!

Poikani tulee koulusta ja kertoo saaneensa oppitunnilla rangaistuksen luokkatoverinsa kanssa.

Minkälainen pedagogiikka tai kasvatuksellinen ideologia liittyy siihen, että opettaja käski poikaani olemaan kyykkyasennossa luokkahuoneen nurkassa varttitunnin ajan niin, ettei hän koko tänä aikana (jalkojen jo puuduttua) saanut nousta ylös?

”Alas” opettaja kuuluu huutaneen, kun poikani halusi nousta seisomaan.

Mielestäni tapahtuma on silkkaa sadismia ja väkivaltaa. Sitä samaa, jota itse näin ja koin 1980-luvulla koulussa.

Kerroin asiasta toisille vanhemmille ja selvisi, että myös monet muut oppilaat ovat kokeneet samassa koulussa kohtuuttomia nöyryytyksiä ja vihapurkauksia opettajilta.

Oppilas ei suostu syömään kouluruokaa. Opettaja pakottaa lapsen hakemaan ruokaa ja sanoo koko luokan jäävän niin pitkäksi aikaa kouluun oppituntien jälkeen, kuin ruokahaluttomalta oppilaalla kuluu aikaa lounaan syömiseen.

Otan yhteyttä kouluvirkailijaan, joka järjestää tapaamiseen minulle ja pojalleni. Meitä kuunnellaan, mutta pettymykseni ja huoleni ei hälvene yhdessä tapaamisessa. Poikani luokkaa tutkitaan, mutta mitään hälyttävää ei havaita.

Mitä tapahtuu oppilaiden oppimismotivaatiolle opettajan käyttäessä tällaisia keinoja? Minkälaisia säröjä syntyy opettajan ja oppilaiden vuorovaikutukseen? Miten yleistä tällainen on yhä suomalaisessa koulussa?

Erästä poikaa tönitään ja riepotellaan ruokalan jonossa muiden lasten seuratessa neuvottomina vieressä. ”Auta, noi tönii", parahtaa poika ohi kiiruhtavalle opelle. Ope kääntyy ja karjaisee: "Ja mitä sä ajattelet, että mun pitäisi tälle asialle tehdä?" Poika värähtää, suu vääntyy itkuun.

Onneksi en ole ainoa vanhempi, joka on äärimmäisen huolestunut koulun ilmapiiristä. Eräs vanhempi ei taas missään nimessä halua ”tehdä valitusta” lapsensa kokemasta rangaistuksesta.

Jos opettajilla on paha olo, kuka hoitaisi heitä?

”Mikä opettajia oikein vaivaa?” kysyy poikani minulta usein.

Vihreisiin valoihin ei voi luottaa

Kuulen uutisen kotikaupungissamme tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta. Säikähdän. Ei kai vain jonkun ystäväperheen lapsi? Kerron pojalleni heti tapahtuneesta. ”Tiedän”, hän vastaa väsyneenä. Koululaisten älypuhelimessa tapahtuva some-keskustelu tuntuu kertovan tässä vaiheessa enemmän kuin perinteiset mediat. Utelen pojaltani lisää tietoja.

”Se on meidän koulusta.”

Järkytyn. Mieleen tulee yhtäkkiä klassikkolaulu ”Niin kaunis on maa”, jota jo koululaisena inhosin kuulla saatikka laulaa. Yhtäkkiä ymmärrän, että laulun tuskahan on aina ajankohtainen. Suojateiden varsiin tuodaan kynttiöitä yhä uudestaan.

Kuulen pojaltani vielä lisää onnettomuudesta. En meinaa uskoa, miten tarkkoja huhuja tai havaintoja kännykän viestiketjuun ilmestyy. On tietoja vammoista ja jonkinlaisia ennusteita selviääkö tyttö. Tuntuu kiusalliselta kuulla tästä kaikesta. Sanon pojalleni, ettei tuota kaikkea tarvitse uskoa, vaikka aavistelen samalla viesteissä olevan jotain tottakin. Toivomme yhdessä hoidon pelastavan tytön hengen.

Huoli oman lapseni turvallisuudesta täyttää yhtäkkiä pääni. Kelaan mielessäni poikani koulumatkan ja totean, että ainakin polkupyörälle reitti on täynnä vaaroja. Monta risteystä ilman liikennevaloja ja autoilla ylinopeuksia. Monta kuskia selaamassa kännykkää ajon aikana! Ja eihän vihreisiin valoihinkaan voi luottaa, kuten tämä kauhea onnettomuus jälleen todistaa.

Seuraavana aamuna suru-uutinen julkaistaan kaikissa medioissa. Minun ei tarvitse kertoa sitä pojalleni. Ensimmäiset kynttiläkuvat ilmestyvät hänen puhelimeensa jo varhain.

Kouluun saapuu kriisityöntekijöitä ja musiikkiluokan kuoro laulaa itkuisena tyttöä muistellen. Oppilaat vierailevat onnettomuuspaikalla ja jättävät sinne viestejä, kukkia ja kynttilöitä. Kirkossa järjestetään muistojumalanpalvelus, joka ei poikani mielestä ollut onnistunut tilaisuus.

”Siellä vaan rukoiltiin, eikä kerrottu tytöstä juuri mitään.”

Poikani istuu sohvalla mietteliäänä ja kiteyttää lopulta ajatuksen, joka on raadollisen totta.

”Ajattele, miten valtavaa tuskaa sen tytön perhe kokee nyt.”

Ruokarytmit sekaisin

Lämpimät kesätuulet olivat jo saapuneet, mutta lapseni sairastelu vain jatkui ja jatkui. Oli kevätflunssaa, allergioita sekä mahatauti. Käytiin terveysasemalla, iltamyöhään päivystyksessä ja apteekeissa. Oli ruokahaluttomuutta, nukahtamisvaikeuksia, öisiä heräilyjä, koulupoissaoloja ja kiukkukohtauksia. Tätä rumbaa kesti yli kolme viikkoa. Minustakin tuli todella väsynyt ja kireähermoinen.

Kun useampi sairasteluviikko oli jo mennyt, ajattelin että huonosti maistuva ruoka vaikuttaa poikani jaksamiseen. Huomasin kauppareissuillani viipyväni ostoksilla pitempään kuin tavallisesti. Kävelin hitaasti ja valikoin tuotteita kuin suuri kysymysmerkki pääni sisällä poukkoillen. Mikähän lapselleni maistuisi?

Kuulin samaan aikaan pojaltani, ettei hän syönyt juuri mitään näinä viikkoina koulun ruokalassa. ”Koska se on pahaa.” Ja tämä on kuulemma yleistä myös muille luokkatovereille. Ällistyin ja tulin todella huolestuneeksi. Tähän asti olin ajatellut, että huonosti maistuvan aamupalan jälkeen koululounas varmasti kelpaisi. Päättelin, että tälläinen epäsäännöllinen ruokarytmi vaikuttaa varmasti kielteisellä tavalla lapseni terveyteen.

Pääsin onneksi eräänä viikonloppuna kuuntelemaan ravitsemusaiheista luentoa, josta sain ideoita omaan perheeni ruokailuihin. Ajattelin, että poikani täytyy syödä aamupala tavalla tai toisella.

Paistoin lettuja, tein hampurilaisia ja marjarahkaa. Tällainen varhainen ja poikkeava aamukokkailu oli itsellenikin virkistävää. Ajattelin, että kattaus muistuttaa jo hotelliaamiaista. Kun poikani istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla lautasen tyhjäksi, hälveni suurimmat huoleni pois. Jos vatsa täyttyy näillä keinoin, näen mielelläni pientä vaivaa poikani jaksamisen ja ennen kaikkea tervehtymisen eteen.

Ruokahalu palasi ja sairastelustakin päästiin onneksi eroon. Kauppareissun yhteydessä oli mukava kuulla pojaltani karkkien mankumisen sijaan toisenlainen pyyntö:

”Syödäänkö tänään caesar-salaattia? Se olisi sellainen yhteinen juttu.”

Pelimaailma kehittää ja kahlitsee 

Tablettitietokoneen käyttäminen on poikani selvä ykkösjuttu tällä hetkellä. Seuraukset ovat olleet välillä hankalia. Läksyjä on jäänyt tekemättä ja välillä poikani uppottuu pelien syvyyksiin niin, ettei hän kuule minua. Väsyin omaan jatkuvaan äänen korottamiseen ja siihen, että ruutuun tuijottaminen viivästytti nukahtamista selvästi. Näytön katsomista tuntitolkulla tai liian myöhään voinee verrata kirkasvalolampun virkistävään vaikutukseen. Eräänä päivänä poikani kertoikin nukahtaneensa käsityötunnilla.

Näiden syiden takia minun oli pakko asettaa pelirajoitteita. Tämä ei tuntunut tietenkään pojastani mukavalta: ”Hei, eihän tänään ole pelikieltopäivä, ei me sovittu niin!”

Kerran piilotin tabletin pojaltani niin hyvin, etten enää itsekään löytänyt sitä moneen viikkoon. Näinä viikkoina lapseni ei ihmeemmin valitetellut asiaa, vaan käytti aikaa enemmän ulkoiluun ja kavereiden tapaamiseen. No, välillä hän toki mollasi isän huonomuistisuutta. Nämä viikot eivät olleet hullumpia. Lainasin kirjastosta elokuvia, koska yhtäkkiä meillä tuntui olevan ylimääräistä aikaa niiden katsomiseen.

Tabletti on tietenkin myös aivan mahtava juttu. Peleihin liittyy myös sosiaalinen puoli, eikä sen kanssa vietetty aika ole pelkkää digitaaliseen maailmaan vaipumista. Kun pelipäivä sitten koittaa, tuntuu se minustakin mukavalta jutulta. Usein näinä päivinä naapurinpoika tulee kyläilemään, ja on hauska nähdä poikien juttelevan tohkeissaan pelien äärellä  ̶  heillä on todella mukavaa yhdessä. Siinä samalla myös kielitaito ja digitaalisen tekniikan hallitseminen petraantuu. Koneiden kanssa työskennellään nyt ja tulevaisuudessa; tältä osin kohtuullinen tabletin naputtelu on varmasti myös kehittävää.

Pelien takia meinaa joskus unohtua isän ja pojan yhdessäolo. Onneksi yhteinen juttu on usein futista, johon uusimmat kikat katsotaan tietenkin yhdessä tabletilta.

”Sä oot väärää sukupolvea, sä et voi tajuta miten tärkeä juttu tää on!” 

Muutto mummolan helmoihin

Muutimme uuteen kotiin viime vuonna.

Meillä kävi hyvä tuuri, pääsimme aivan lähelle poikani mummoa ja vaaria. Mietin ensin pitkään, haluanko asua niin liki omia appivanhempiani. Kysymyksiä tulvi mieleeni. Ramppaako poikani mummolassa alituiseen, ja kestävätkö isovanhempien hermot 11-vuotiaan pojan meininkiä? Voivatko hyvät välini heihin kärsiä liian lähellä asumisen takia?

Sitten mietin poikani ikää. Poikani elää lapsuutensa viime hetkiä – etenkin jos raja vedetään tulevaan murrosikään. Ehkä mummolan läheisyys onkin hyvä asia; lisäksi  pihapiirissä asuvat samanikäiset poikaviikarit ovat jo ennestään tuttuja.

Epävarmuuteeni hävisi siten nopeasti. Mummola ja valmis kaveripiiri antavat pojalleni mahtavan lähiverkoston, joka sopii hänen elämäntilanteeseensa hyvin. Lapsuuden leikit saavat vielä jatkua pihalla, jossa voi pelata futista, heitellä koripalloa ja hyppiä trampoliinilla.

Ensimmäisen muuttopäivän iltana olohuoneen sohvalla istui neljä poikaa juttelemassa ja pelailemassa. Pysähdyin hetkeksi katsomaan hauskaa näkyä ja liikutuin. Voisiko parempaa tervetulotoivotusta uuteen kotiin enää saada?

Uudesta asuinympäristöstämme löytyy usein myös ratkaisu arjen kiemuroihin. Koulusyksyn ensimmäisten läksyjen tekeminen takkusi pojallani pahasti. Minulla ei ollut aikaa auttaa, mutta onneksi vaari tuli yhdellä puhelinsoitolla kannustamaan kotitehtävissä. Toisaalta minä voin auttaa myös appivanhempiani tarvittaessa, kuten tehdä kauppareissuja ja tarjota autokyytejä.

Murrosiän tullessa kaverit muuttuvat yhä tärkeämmiksi pojalleni. Iskä on poikani mielestä yhä useammin väärässä ja törmäyksiltä ei voi välttyä. Ulko-ovi paukahtaa, kun poikani lähtee tulisena pihalle riitaisan tilanteen päätteeksi. En lähde perään. Siellähän on raitista ilmaa, kavereita ja mummola.

Koko taloyhtiö tuntuu kuin pieneltä kylältä, jossa lapset varttuvat yhtä matkaa monien aikuisten silmien alla. Tuntuu hyvältä olla täällä.

Tilaa tekstit sähköpostiisi

Blogin oikeassa yläkulmassa on palkki, jonka kautta voit tilata blogini sähköpostiisi!

Kotipuuhailu on uhanalainen juttu!

Lapseni arki-ilta kuluu yleensä läksyjen tekemisessä, television katsomisessa ja tietokonepelaamisessa, eikä muille asioille löydy useinkaan aikaa. Siivotessani laatikoita törmäsin poikani muutama vuosi sitten tekemään lehtiseen ”Kiva kummituskirja.” Sen tekemisessä oli vierähtänyt useampi ilta. Voi että, kun hymyilytti! Siinä oli vitsikkäitä sarjakuvia ja piirroksia kummituksista.

Nyt piirtäminen on jäänyt melkein kokonaan koulun kuvistunneille, jossa villi ja vapaa luovuus ei kenties kuki yhtä helposti kuin joskus aiemmin kotona. Onko tosiaan niin, ettei poikani ole piirtänyt kotona yhtäkään piirustusta koko vuonna? Tai tehnyt edes paperilennokkeja? Vääntänyt rautalangasta ja puukepistä miekkoja, kuten vielä aivan äskettäin?

Tietenkin lasten mielenkiinnon kohteet muuttuvat, mutta ei kai alakouluikäisen vielä tarvitse vieraantua tällaisesta luovasta puuhastelusta? Hetken asiaa pohdittuani ymmärsin, että pojastani voikin olla mukava tehdä tällaisia asioita yhdessä oman vanhemman kanssa eikä yksinään. Lapsi saa luvan olla yhä leikkisä ja mielikuvituksellinen, kun vanhempi antaa siihen ikään kuin hyväksynnän. Samalla lapsi ymmärtää, että omasta vanhemmastakin löytyy yhä se leikkisä puoli. Lapselle tämmöinen yhdessä tekeminen jää ehkä mieleen mukavana muistona, jossa isä on läsnä, ilman muita hommia. Voisin helposti käyttää melkein kaiken ilta-aikani kotitöihin, mutta minkälaisen kuvan antaisin pojalleni tällöin vanhemmuudestani? Aivan tarpeeksihan hän jo näkee isän siivous- ja tiskausrutiineja!

Kerrostalossa jo linnunpöntön tekeminen on vaikeaa, joten puuhailuaiheiden pitää olla pieniä. Vessapaperirullista saa tehtyä sisämölkkypelin ja tulitikuista voi liimailla Eifffeltornia. Älypuhelimet sivuun ja sakset kouraan! Yhdessätekemisellä on suora yhteys pitkälle tulevaisuuteen. Sitten joskus vuosien kuluttua pääsemmekin jo suurempien palikoiden ääreen, vaikkapa veistämään hirsiaittaa.

Kiukku kertoo kasvusta

Se on kuin äkillinen salaman lyönti leppoisalta suvitaivaalta. Poikani suuttuu ja hänen naamansa muuttuu hehkuvan punaiseksi. Kotimme täyttyy itkusta ja huudosta. Mielessäni välähtää; onko tämä esimakua murrosiän pyörremyrskyistä? Kuinka helppoa olisi provosoitua eli huutaa itsekin ja yrittää lopettaa suuttumispuuska aikuisen auktoriteetilla. Sen sijaan yritän sanoa jotakin rauhoittavaa ja antaa pojalleni kunnon halauksen. Itkeköön vaikka paitani märäksi. Mutta se ei tällä kertaa tepsi. Hän ei halua haleja, silityksiä tai lohduttavia sanoja.

Poikani paiskaa oman huoneen ovensa kiinni ja betonisesta väliseinästä tippuu lattialle rappausmurusia. Päätän olla menemättä perään, joka on minulle aivan uusi menettelytapa. Istunkin pöydän äären ja alan lukemaan kirjaa. En jostain syystä ole huolestunut poikani rajustatunnepurkauksesta. Ajattelen, että juuri nyt hän ei tiedä mitään ärsyttävämpää kuin isänsä ja haluaa ottaa etäisyyttä minuun.

Koen toimivani oikein. Miksi sotkisin itseni tilanteeseen, koska poikani ei selvästi juuri nyt kuuntele minua.  Mietin, että tällaiset suuttumiset liittyvät lapsen irtikasvamiseen vanhemmastaan:hän on ottamassa mentaalista kasvupyräystä isommaksi pojaksi.

Kuluu vartti. On hämmentävän hiljaista. Koputan poikani oveen ja yritän avata sen. Se on pönkätty jollakin kiinni, mutta antaa lopulta periksi. Lapseni on itkemässä hiljaa sängyssään, mutta hän ei suostu ottamaan vastaan tarjoamaani nenäliinaa. Näky on sydäntäni särkevä. Mitä tunteita ja ajatuksia hän kokekaan siinä nyt? Ehkä pohjaton kaipuu Taija-­äitiin on taas läsnä.

Jätän hänet vielä hetkeksi omaan rauhaan, mutten sulje ovea. Tokaisen, ettei ole kiva käydä nukkumaan riitaisena.

Murjottava lapseni matelee myöhemmin olohuoneeseen. Hän syö iltapalan ja kaipaa lopulta suurta halausta kanssani. Suuttumisen rippeet sulavat, ja hän ymmärtää tilanteen tärkeyden: ”Onneks mä en ole pitkävihainen.” ”Olet tulinen pieni mies, mutta silti aina rakas”, vastaan.

Tervetuloa kylään!

Kuulin Ruotsissa asuvilta poikani sukulaisilta, ettei heillä ole tarpeeksi aikaa sosiaalisten suhteiden hoitamiseen. Kauppakäynnit, ruoanlaitot ja kyydit lasten harrastuksiin täyttävät vanhempien illat tehokkaasti. Samassa kaupungissa asuvat ystävät ja sukulaiset tapaavat toisiaan liian harvoin, vaikka moni heistä toivoi näkevänsä toisiaan useammin myös arjen keskellä. Tämä kuulosti minusta tutulta.

Vaimoni kuoleman jälkeen sosiaalinen piirini on harmittavasti pienentynyt. Iso teepannu pölyttyy ylähyllyllä ja ovikellomme soi harvoin. Haluaisin kuitenkin tarjota pojalleni rauhallisten koti-iltojen lisäksi silloin tällöin myös sosiaalista meininkiä omassa kodissamme. Yleensähän me lähdemme kodin ulkopuolelle tapaamaan sukulaisia ja ystäviä, mutta toivon, että saisin innon pyytää ihmisiä useammin meille.

Tyrmään liian helposti mahdollisuudet olla vieraanvarainen: Ei ole mitään tarjottavaa, pitäisi käydä kaupassa, enkä ole imuroinut kotia. Tuskin moni edes tulisi omien iltakiireidensä keskellä, vaikka pyytäisin. Mutta toisaalta – miksi minun pitäisi yksinhuoltajan arkea elävänä edes miettiä onko koti tiptop-kunnossa ja pullat uunissa vieraitani varten? Kaikkihan tietävät elämäntilanteeni, eivätkä vaadi minulta muuta kuin mukavaa seuraa!

Edesmennyt vaimoni nautti omassa lapsuudessaan usein aikuisten seuraelämän tunnelmista ja keskusteluista. Samantapaisia muistoja toivon myös lapsemme saavan. Oikeastaan tärkeimpiä puolia koko asiassa on, että toivon poikani nauttivan vieraiden kanssa oleilusta siinä missä minäkin. Hän kuuntelee joskus suurella mielenkiinnolla aikuisten keskusteluja ja osallistuu niihin myös omilla kommenteillaan. Kenties myös poikani keskustelu- ja kuuntelutaidot harjaantuvat, ja hän saa suureen maailmaan monipuolisia, mutta turvallisia tarkastelukulmia. Ja lopulta aikuisten puheensorinaan on leppoisaa nukahtaakin...paitsi jos pieni mies on liian innoissaan sen kerran kun kotiimme sattuu joku iltavieras piipahtamaan. ”Mistä te keskustelette? Puhukaa lujempaa!”

Oppimisen iloa koulussa ja kodissa

Kolmannella luokalla lukuaineet pitävät poikani kirjoituspöydän ääressä aikaisempia kouluvuosia pitempään. Kirjat tarjoavat tieteiden alkeita, ja oppilaat joutuvat hakemaan tietoa myös kirjastosta sekä netistä. He ovat joutuneet vertailemaan eri maiden bruttokansantuotteita jo 9-vuotiaana! Eikö joihinkin lukuaineisiin voisi yhdistää myös käytännöllistä tasoa? Esimerkiksi luonnontiedon tunneilla voisi viljellä kasvimaata. Kasvitietous jäisi ehkä mieleen myös niille, joille teoriatunnit ovat vaikeita.

Lapseni tiedonjanon ylläpito kuuluu myös kotimme arkeen, eikä jää vain koulun vastuulle. Kun koulussa tietoa hankitaan opetussuunnitelman perusteella, voi kotona viihtyä uusien asioiden parissa omien mieltymysten mukaisesti. Luemme yhdessä kirjoja ja surffaamme netissä musiikkivideoita sekä luonto-ohjelmia etsien. Samalla poikani oppii myös tiedonhaun menetelmiä. Tässä puuhassa isä ja poika viihtyvät yhdessä hyvin, ilman pakko-oppimisen makua.

Tähän asti minun vastuuseeni poikani kotiläksyissä on riittänyt yleensä pelkkä kysymys: ”Onko läksyt jo tehty?” Tiedän kuitenkin vanhempia, jotka joutuvat auttamaan omaa lastaan läksyissä joka ilta. Se on melkoinen taakka vanhemmille. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että poikani koulunkäynti on sujunut mallikkaasti. Kukapa vanhempi ei olisi ylpeä allekirjoittaessaan kokeita, joiden pistemäärät ovat ysin ja kympin välissä. Lukukausitodistukset ovat myös parempia kuin itselläni koskaan.

Tämän päivän koululaiset tietävät ilmastomuutoksen, merenpintojen nousun, liikakansoituksen ja sukupuuttouhat. Tällaisista hankalista aiheista joutuu joskus puhumaan myös kotona. Lapsellani on oman ikätasonsa ja kokemustensa kautta mahdollisuus ymmärtää paremmin maailmaa sekä ihmisen käyttäytymistä, mutta nämä aiheet on joskus hyvä myös jättää hautumaan tulevaisuuteeen. Jäin hetkeksi haukkomaan henkeäni, kun hän kysyi eräänä päivänä minulta: ”Tuomas, milloin se maailmanloppu tuleekaan?”

Hataria askelia

Vanha polvivamma uusiutui talvella salibandy- ja sulkapallopeleissä sattuneissa kompastumisissa. Ortopedi näytti minulle leikkaussalin ovea, enkä kieltäytynyt tarjotusta hoidosta. Arkemme mullistui, kun jouduin kävelemään kyynärsauvoilla kuukauden päivät.

Muistin kirpaisevasti edesmenneen rakkaani, joka joutui elämänsä viimeisinä kuukausinaan luopumaan pikkuhiljaa kävelystä ja liikkumaan apuvälineiden avulla. Tämä tuli myös pojalleni mieleen, ja hän huolestui minusta aika tavalla. Kun onnuin kadulla eteenpäin, poikani varoitti minua katutöyssyistä ja kyseli jatkuvasti: ”Sattuuko?” Minusta ei olisi hänelle futiskaveria pitkään aikaan, emmekä tekisi aurinkoisena päivänä polkupyöräretkeä jätskikioskille.

Leikkauksen jälkeisen kivun ja väsymyksen keskellä kauppakäynnit ja siivoaminen tuntuivat ylitsepääsemättömiltä tehtäviltä. Enhän voinut edes kantaa pyykkikoria hissittömässä talossamme. Lähetin poikani mummolaan, jossa kesäloman viettäminen alkoi paljon vauhdikkaammin kuin kotona. En voinut mitenkään vaatia poikaani tekemään tärkeimpiä kotiaskareitamme, enkä toisaalta itsekään jaksanut kokea alituista riittämättömyyttä lapseni tarpeiden keskellä.

Oleskelu neljän seinän sisällä viikosta toiseen sai mielen ummehtuneeksi, vaikka miten ikkunoista tuuletti. Matkasin bussilla keskustaan, jossa minulla oli rutkasti aikaa nähdä hämmentävän monta yhdellä tai kahdelle kepillä kulkevaa ihmistä. Ymmärsin, miten hidasta ja vaikeaa on hoitaa omia asioitaan puolikuntoisena. Supermarketit hehtaarihalleineen ovat hirveitä paikkoja kaikille meille hitaasti kulkeville. Vielä hätkähdyttävämpää oli ymmärtää, että jotkut elävät vuodesta toiseen saman vaivalloisuuden kanssa - toisin kuin minä. Polveni kuntoutui päivä päivältä.

Poikani palasi taas kotiin, kun pääsin toisesta kyynärsauvasta eroon. Sohvalla viettämäni rennot lukuhetket vaihtuivat takaisin arjenpyöritykseksi. Tämä oli polvelleni tietenkin oivaa treeniä. Kodin nuori vitsiniekka keksikin uuden merkityksen vanhalle sananlaskulle: ”Hei isä, eikös se ole niin, että pojasta, eli minusta, polvi paranee?”

Isä, lue vielä lisää!

Pojalleni on luettu paljon kirjoja vauvaiästä lähtien. Hän on kuullut Ronjan keväthuudon, nauranut Tuhma-Jussin kosintaretkelle ja pelännyt Sinbad-merenkävijän seikkailuja. Kirjat ovat kiehtoneet mielikuvitusta, monipuolistaneet kielenkäyttöä ja myös lohduttaneet pienissä ja suurissa suruissa.

Alakouluiässä lasten odotetaan itse tarttuvan kirjoihin. Meillä se ei runsaista lukukokemuksista huolimatta ole vielä ollut itsestäänselvyys, vaikka helppolukuisia kirjoja löytyy kotihyllystäkin metrikaupalla. Kannan lisäksi usein repullisen lainakirjoja kotiin ja asettelen ne houkuttelevasti olohuoneen pöydälle. Viisikkoa, luonnonihmeitä ja fantasiaa. Poikani ajankäytöstä kilpailee kuitenkin monta houkutusta, kuten töllö, Aku Ankka ja keräilykorttien vaihdot kaverien kanssa. Töllön voi laittaa kiinni, joka ilta ei ole kyläilyjä, eivätkä sarjakuvatkaan aina jaksa kiinnostaa poikaani. Silti kirjat säilyvät koskemattomina. Vien poikani kirjastoon viikottain. Siellä hän lukee kuitenkin futislehtiä ja lainaa kasan DVD-elokuvia. No, oppiihan niistäkin, mutta toivon lukukärpäsen jo puraisevan kunnolla. Lukuintoa ei voi pakkosyöttää, mutta voin tarjota mahdollisuuksia lukemiseen.

Käytännössä poikani kirjaelämykset ovat siis edelleen minun tahtoni ja voimieni varassa.
Onneksi nukkumaan mennessä löytyy yleensä sopiva aika ja rauha lukuhetkeen. Ellei sitten ole käynyt nin, että futispeli onkin tyystin vienyt poikani voimat. Muistan joskus lukeneeni tutkimuksesta, jossa vanhemman ja lapsen väliseksi yhdessäoloajaksi oli mitattu keskimäärin kahdeksan minuuttia per päivä. Havahdun joskus itsekin, että päivän tohinoiden jälkeen lukuhetki saattaa olla koko illan ensimmäinen yhdessäolon hetki. Radio ei pauha, pesukone on täytetty ja läksyt tehty. Vaikka kello on jo paljon, tuntuu julmalta toivottaa omalle lapselleen vain hyvää yötä. Kirja poltaa käsiäni, ja pieni mieli on vihdoinkin vastaanottavainen tarinoille. Peiton alta tuikkivat samat innostuneet silmät kuin jo pikkupikkupoikana:

”Älä lopeta. Lue vielä lisää.”

Koululaisten leikkejä ihaillen

Poikani on kasvanut upeaan ikään, jolloin hänen kaverinsa soittelevat usein meille. Silloin minun ei tarvitse patistella häntä ulos. Majojen ja ansojen rakentelu on salamyhkäistä toimintaa, josta olen ylpeä ja onnellinen. Naapuruston lapset ovat yhä kiinnostuneita samoista asioista kuin minä omassa lapsuudessani. Vanhempia ei kallioilla näy, ja asian pitää varmasti usein ollakin näin. Vanhemmat soittavat kätevästi lapsilleen, kun kotiintulo aika koittaa. Harva aikuinen näkee omilla silmillään tähän leikin maailmaan, vaikka se vielä pitkälti löytyy kotipihan nurkilta.

Väitän, että melko moni vanhempi viettää pienten koululaisten kanssa aikaa vain sisätiloissa. Sielläkin pelikonsolit, DVD:t ja tietokoneet ovat kaikessa hauskuudessaan ja hyödyllisyydessään vähentäneet vanhempien ja lasten yhteistä aikaa.

En itse välillä malta olla menemättä lasten ulkoleikkeihin mukaan. Joskus joku pojista kaipaa kannustusta, koska pelkää toisten nauravan hänelle. Aikuisen läsnäollessa niin ei varmasti tapahdu. Lapsilla on myös hauskaa, kun aikuinen on kiinnostunut viettämään aikaa heidän kanssaan. Pelaan futista, teen jättilumipalloja ja testaan ansojen toimivuutta. Lapset tykkäävät kuunnella aikuisten kehuja!

Tiedän, että tämä hieno vaihe kestää ehkä vielä pari-kolme vuotta. Majat hylätään ja seikkailureissut laajenevat lähimetsistä ostoskeskuksiin. Koulupäivän jälkeen lapsilla voikin olla tuntikausia aikaa dallata ja chillata kiiltävillä käytävillä. Totta kai sekin pitää kokea, mutta kun näen 10-vuotiaan pojan istuvan rööki huulessa kauppakeskuksen portailla, toivon, että suojelevan leikin vaihe kestäisi lapsilla pitempään.

Lapsi on kuitenkin aina valmis yhteiseen ajanviettoon aikuisen kanssa, ehkä myös se ressukka kauppakeskuksessa. Pienten yhteisten leikkihetkien avulla lapsi saa aikuiselta luvan ”olla lapsellinen”, ja siten lapsi ehkä välttyy pahimmilta paineilta leikkiä liian aikaisin isompaa lasta kuin mitä on.

Raha opettaa

Poikani on kerännyt kolikoita taskuunsa ja kilistelee niitä. Ennen hampaidenpesua hän haluaa vielä laskea ne uudestaan. Siinä on jotain samaa kuin 30-vuotta sitten. Keräsin silloin itse kolikoita maapallolippaaseen, tietämättä oikein mitä niillä tekisin. Lipas vietiin pankkiin, ja kolikkokasa katosi hymyilevän virkailijan rahalaariin.

Ostosten suunnitteleminen ja rahan käyttäminen on pojalleni huomattavasti korostuneempaa kuin omassa lapsuudessani. Poikani selailee lelulehtiä, vertailee hintoja ja miettii mihin hänellä olisi varaa. ” Tuo on tarjouksessa, se maksaa vain kahdeksan euroa!!!” Oli malli sitten Roope-sedältä tai koulun matikan tunneilta, talousasiat tuntuvat kiinnostavan häntä. Pitäähän lasten tietenkin osata laskea, paljonko kioskinmyyjä antaa takaisin vitosesta.

Edesmennyt vaimoni sai lapsilisät omalle tililleen 12-vuotta täytettyään. Tämä kasvatti hänet vastuulliseen talouteen, koska niillä rahoilla piti ostaa vaatteita. Hän piti tätä käytäntöä arvokkaana, koska silloin hän todella ymmärsi säästämisen idean. Harkitsen samaa käytäntöä myös omalle pojalleni.

Pienet koululaiset tuskin vertailevat vanhempiensa tulo- ja varallisuuseroja. Kaveruus pohjautuu sosiaalisiin taitoihin, yhteisiin leikkeihin ja juttuihin. Kuitenkin jossain vaiheessa lapset tietävät kenelllä on taskurahaa käytössään tavanomaista enemmän tai uusimmat pelit ja vehkeet. Jako rikkaisiin ja köyhiin alkaa hiljalleen. Juopia ja säröjä syntyy ehkä myös kaverien välille. Suomea ei perinteisesti ole aikoihin pidetty luokkayhteiskuntana, mutta miten pitkään? Taidamme jo elää maailmassa, jossa varakkaita pidetään helpommin mielenkiintoisimpina ja fiksumpina kuin vähävaraisia.

Poikani on pienestä pitäen saanut kuulla olevansa ainutlaatuinen ja arvokas. Tätä samaa toivon hänen aina ajattelevan myös kaikista muista ihmisistä: kuka tahansa voi rahamassiin katsottamatta olla mukava, älykäs tai taitava. Toisten arvostamiseen ja kunnioittamiseen oppiminen ei ole itsestäänselvyys. Nämä läksyt tehdään kotona.

Harrastusten supermarketissa

Lapsille on tarjolla harrastustarjontaa kuin supermarketin karkkihyllyssä: lennokkikerho, partio, futis, capoeira, kielikerho, salibandy... siitä vaan lapset valitsemaan! Mikä näyttää ja tuntuu hyvältä? Tai hetkinen, me vanhemmathan valitsemme harrastukset usein lastemme puolesta. Me itse koemme paineita lastemme vapaa-ajasta: oma lapsi ei saa jäädä jälkeen muista!

Harrastusten arvostus on selvästi kohonnut yhteiskunnassa muutamassa vuosikymmenessä. Vanhemmat näkevät lapsensa mahdollisuuden edetä ammattilaisuuteen ja menestyjäksi, vaikkapa moottoriurheilu- tai seurajoukkuelajin avulla. Me tuputamme lapsillemme harrastusvaihtoehtoja, joita itse pidämme tavoittelemisen arvoisina.

En paasaa tässä ylenpalttista harrastustarjontaa vastaan, eiväthän vaihtoehdot toki itsessään ole negatiivinen asia. Olen itse aivan samanlaisessa liemessä kuin muutkin vanhemmat: pojallani olisi hyvä olla jokin liikuntaharrastus, mutta soittotaito toisi suurta iloa myös...mihinkäs iltaan ne tunnit  mahtuisivat? Tiedän, ettei kovin montaa iltaa voi täyttää harrastuksilla, mutta yksikin joukkuelaji voi viedä treeneineen ja peleineen kolme-neljä iltaa viikossa.

Yritän ymmärtää, kun itkeviä pienokaisia viedään muskariin ja satujumppaan, mutta koululaisikäisten harrastaminen ei voi olla vain vanhempien tahdon varassa. Olen tarjonnut lapselleni lukuisia harrastusvaihtoehtoja, mutta ymmärtänyt kantapään kautta, ettei millään harrastuksella ole kestävää pohjaa ilman lapsen omaa intohimoa. Me vanhemmat voimme pakottaa itsemme lenkille, koska tiedämme sen olevan järkevää. Lapset eivät ajattele niin. Harrastuksen pitää olla hauska! Siellä pitää olla kavereita ja leikkimistä!

”Tänään olisi taas treenit, laita äkkiä ne vaatteet päälle!”
”En mä jaksa, mä haluun olla kotona. Mitä tehtäis?”

Ehkä isukki voisikin tänä iltana olla iltaruokaa hitaasti sulatteleva peura, jonka kimppuun notkea pikku pantteri hyppii yhä uudestaan.

Radiodokumentti leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta

”Jos minua ei ole, muista, että kaikki ne matkat ja kaikki se koettava elämässäsi odottaa sinua silti, ja että minä olen aina mukana, omia sanojasi lainatakseni, sydämessäsi. Muista, että minä olisin kannustanut sinua ja antanut sinulle vapautta. Tiedän kyllä, että sinusta tulee hieno mies ”, kertoo vuonna 2008 syöpään 29-vuotiaana menehtynyt Taija Vepsäläinen jäähyväiskirjessään 5-vuotiaalle pojalleen. 33-vuotiaana leskeksi ja yksinhuoltajaksi jäänyt Tuomas kertoo surusta, selviämisestä ja muuttuneesta vanhemmuudestaan itse ohjaamassaan "Kasvoin vahvempaan isyyteen" -radiodokumentissa. Dokumentti esitetään ke 9.11. klo 13.00 ja to 10.11. 2011  klo 22.15. Yle Radio 1:ssä Todellisia tarinoita-ohjelmassa, mutta sen voi kuunnella myöhemmin myös Yle Areenassa.

http://yle.fi/radio1/asia/todellisia_tarinoita/

Tylsiä hetkiä

On vasta myöhäinen iltapäivä. Nukahtaisin heti, jos menisin sänkyyn. Mutta poikani tuleekin kotiin. Skarppaan. Nyt en halua ollla väsynyt. Mistä ihmeestä saan nyt virtaa iltaan?

Kahvia? Äh – ei auta. Pääsisinköhän lenkille – ja poikani katsoisi sen aikaa lastenelokuvaa? En ehdi päättää asiaa, kun kuulen vakiolauseen poikani suusta: ”Mitä tehtäis, mulla on tylsää.”

Huomaan tiskivuoren, pölykoirat sängyn alla ja kalanperkeiltä haisevan kompostiämpärin. Täytyy siivota. Sen jälkeen kello onkin varmasti jo niin paljon, että on poikani nukkumaanmenoaika. Vai annanko sittenkin aikaa perheen yhteiselle hetkelle, josta molemmat nauttivat ja virkistyvät? Levättäisiin vaikka sängyllä, ja kuunneltaisiin levyltä Jules Vernen seikkailuromaania.

Tai miksen voisi antaa poikani vaan pitkästyä? Eihän siitä silloin tällöin mitään haittaa ole? Eikö luovuus idä myös ikävystymisen ja tekemättömyyden hetkissä? Aivot lepäävät ja rauhoittuvat päivän suoritusten jälkeen. En jaksa tai myöskään halua tarjota aina virikkeitä. Haluan opettaa pojalleni pysähtyneitä, tyhjiä hetkiä. Elämä ei ole jatkuvaa särkänniemeä.

Tärkeintä on, että olen turvallisesti lähellä arjessa, vaikka olisinkin rättiväsyneenä kotihommissa. Voinhan jutella tiskiharja kourassanikin. Joka ilta en voi lähteä lenkille.

Saan siivottua. Kello onkin jo kahdeksan. Illat ovat lyhyitä. Ehkä huomenna teemme jotain mukavaa yhdessä. Näen pettymyksen poikani kasvoilla: ”Nyt jo iltapala, ei ehditty tehdä mitään!” Poikani itkee, kiukuttelee ja juoksee karkuun! Selitän: ”Niin, en tänään puuhannut kanssasi, mutta olin kuitenkin kotona.” Selitys ei taida mennä perille.

Tiedän, ettei ilta tarjoa enää yllätyksiä: ”Hampaiden ja naaman pesulle, kello on jo paljon!” Poikani matelee vessaan ja mietin: tätäkö on se arjen laatuaika? Onneksi poikani osaa yllättää. Vällyjen välistä kuulenkin kauniin toiveen: ”Haluan kuunnella Vivaldia!” Laitan soimaan talven, kevään ja kesän. Saamme yhteisen rauhallisen hetken ennen nukahtamista. Hymyilemme molemmat.

Löytyykö apua arjen kurimukseen?

 












Leppoisassa leskien vertaistukiviikonlopussa sain kuulla taas toisten yksinhuoltajien arkikaaoksesta: uupumusta, ylikuormitusta, lamauttavaa surua ja puutetta omasta ajasta, tuttu litania. Erästä arjenraatajaa sukulaiset auttavat omatoimisesti remontoinnista ruoanlaittoon, mutta moni valitti tuen puuttumista. Eräs kommentti jäi mieleen: ”En kehtaa pyytää apua, jokaisella on oma elämä.” Eikö meillä yksinhuoltajilla ole suorastaan velvollisuus pyytää apua, niiltä joilla sitä on mahdollista antaa? Kenenkään ei tarvitse uhrautua ja luhistua ilman kuuluvaa avunhuutoa.

En halua sairastua vahvuuteen, jonka siivittämänä yrittäisin tehdä kotityöt voimavaroista riippumatta aina yhtä hyvin ja nopeasti kuin tavallisesti. En häpeä kysyä apua ja nostaa käsiäni pystyyn. Minun ei tarvitse olla super-isä, vaikka kalsareissani lukeekin niin. Voisikohan serkku, naapuri tai työkaveri auttaa? Soitan veljelleni, vaikka hän on todella väsynyt töiden jälkeen. Hän ymmärtää tilanteeni ja kantaa pöydän kanssani vintille. En tarjoa olutta, koska en sinä iltana ole jaksanut käydä kaupassa.

Muistan lapsuudestani kodinhoitajan, joka muutaman viikon ajan kävi auttamassa äitiyslomalla ollutta äitiäni. Hän laittoi ruokaa ja hoiti meitä lapsia – emännöi. Tämä aika kuuluu muinaismuistoihin. Kunnat lakkauttelivat kodinhoitajajärjestelmiä jo edellisen laman aikana. Tarjolla olisi yksityistä siivousapua, mutta hinnat ovat liian monelle – myös minulle kaikista verohelpotuksista huolimatta mahdottomia.

Kenties jokapäiväinen tapa saada edes vähän apua on opettaa omille lapsilleen omatoimisuutta. Astiat tiskikoneeseen! Kengät hyllyyn! Nyt pesulle! Voin lohduttautua sillä, että viikko viikolta, vuosi vuodelta, poikani oppii auttamaan enemmän perheemme kotitöissä. Vaikka kyllä tähänkin tähtääminen kysyy minun voimavarojani. Taidan istua sohvalle ja juoda espresson ihan rauhassa, ennen kuin patistan poikaani.

Mitä meistä ajatellaan?















-Sun äiti on kuollut, sanoo eräs lapsi pojalleni keskellä synttäreitä. Menen hämilleni. Kenties viimeistään nyt useimmat poikani luokkakavereista tietävät perheemme kokoonpanon. Mitä oma poikani ajattelee ja tuntee noista sanoista? Sitä en saa selville, koska synttärit jatkuvat riehakkaasti. Tai ehkä se ei ole suuri uutinen pokemonkorttien vaihtamisen ja painiotteluiden tunnelmissa.

Muistan omalta peruskouluajaltani tytön, joka asui kaksistaan isänsä kanssa pienessä punaisessa torpassa. Minun ja muiden silmisssä tyttö leimaantui reppanaksi ja aavistelin, etteivät tytön kotiasiat olleet hyvin. Ajattelin, ettei isä tietenkään osaa huolehtia tytön siisteydestä tai vaatteista, kun äiti puuttuu.

Ajoin hiljattain tuon saman, nyt jo harmaantuneen torpan ohi. Yritin hetken aikaa miettiä, millaisia asenteita ja ajatuksia minun miesyksinhuoltajaperheestäni liikkuu, koska itsekin mustamaalasin luokkatoverini isän armotta. Olenko muiden silmissä aina vain leski ja yksinhuoltaja? Mahtaakohan koti olla siistissä kunnossa? Laittaako hän itse koskaan ruokaa?

Sitten päätin, ettei minulla riitä voimavaroja tuhlattavaksi tällaiseen pohdintaan, vaikka välillä tuollaiset ajatukset käyvätkin mielessä.

Myönnän, että minun on yhä joskus vaikeaa kertoa elämäntilanteestani vieraille ihmisille. Haluan, että minut nähdään ensin huolehtivana isänä. Varmasti moni yllättyy kuullessaan leskeydestäni, mutta sen tiedon ei tarvitse ”paljastua” heti.

Vanhemmat tulevat hakemaan lastaan poikani synttäreiltä. Toinen vanhemmista kysyy minulta: mitäs sun vaimos tekee? Silloin totaalisen yksinäisyyden tunne täyttää minut. Ehkei kyse olekaan siitä, ettenkö uskaltaisi kertoa olevani leski. Ehkä en aina vielä itsekään kestä kuulla sitä omasta suustani. En pääse pakoon, täytyy kertoa totuus. Myös itselleni.

Huh. Selviydyn. Jalkani kantavat sittenkin. Näen päivänsankarin leikkivän onnellisesti taustalla.

Radiodokkari aiheesta tulossa

Rankka työrupeama takana. Tein yh-isyydestä radiodokumentin Yle Radio 1-kanavalle, josta sen voi ilmeisesti ensi syksynä kuunnella. Median tekeminen, oli se sitten bloggailua tai ammatillista journalismia, voi auttaa voimavarojen uudelleen löytämisessä. Titetenkin toivon, että mahdollisimman moni samassa elämäntilanteessa oleva saisi lohtua ajatuksistani ja kokemuksistani.

Muuttolintuja, käsinukkeja ja oranssi koulureppu














Vaimoni vielä eläessä istutimme poikani kanssa kotimme viereen pihlajan, jonka nimesimme rakkauden puuksi. Taija jaksoi vielä nousta ylös sängystään ja katsoa puuta hymyillen. Puu kantaisi punaisia marjoja oksillaan syksystä ja vuosikymmenestä toiseeen kylmyyttä pakenevien muuttolintujen juovuttavaksi lämmikkeeksi.

Vaimoni viimeinen toive oli, että me muuttaisimme lähemmäksi sukulaisia vanhaan kotikaupunkiin. Yksinhuoltajana olen pahimmillaan soittanut pitkiä soittokierroksia tutuille saadakseni hoitopaikan lapselleni. Muuton jälkeen lähisuvun ja ystäväperheiden apu on helposti saatavilla. Suku ei ole minulle rasite, vaan oikea onnen bonus.

Uuden kodin järjestelyihin leskimiehen elämässä liittyy vaikea tavaroiden poisheiton ja säilytyksen ristiriita. Olin kiikuttamassa poikani vanhaa oranssia reppua jo varastoon, kun kuulin hänen sanovan: ”Tää on tärkee, se on äidin mulle ostama.” Koulutaipaleen alkaessa kulunut ja kestotahrainen reppu sai sitten roikkua poikani selässä.

Minua kirpaisi olla poikani ainoana vanhempana mukana ensimmäisen koulupäivän aamussa. Samalla olin silti ylpeä, kun tähtisilmäinen lapseni elää niin urheasti uutta elämänvaihettaan.

Koulun vanhempainillassa opettaja laittoi isät ja äidit rutistamaan pehmolelua ja kertomaan, mikä jäätelömaku kukin haluaisi olla. Sitten hän esitteli meille käsinukkehahmoja, jotka auttaisivat lapsia oppimisessa. Muistelin omaa ekaluokkaani, johon kuului karttakepillä uhkaileva opettaja ja pienten koululaisten seisottamiset häpeänurkassa. Istuin pulpetissa ja kuuntelin poikani opettajan lempeää puhetta keskittyneenä. Samalla tunsin suurta helpotusta siitä, että opettaja saa lapset oppimaan pehmeästi, mielikuvituksen ja ilon avulla. Pienen oranssin repun kantaja on aloittanut opintiensä onnellisena.

Lastenranskaa känkkäränkkäiselle lapselle


Kuinka monta kolmekymppistä leskimiestä tunnet? Lisätään siihen vielä yksinhuoltajuus. Etkö yhtään? Älä huolestu. Minä olen sellainen ja aion purkaa tämän negatiivisen lottovoiton puolia tässä blogissani.

Lokakuisen YK-päivän aamuna vuonna 2008 muiden pihojen liput nousivat ylös, mutta meidän jäi puolisalkoon. Silloin sain ensi kertaa maistella näitä uusia, minuun takertuneita määreitä. Leski ja yksinhuoltaja olivat termejä, jotka kuuluivat mielestäni jonnekin muualle ja kauas. Suru tuli elämäämme lupaa kysymättä. Vaimoni kuolema opetti minulle, että elämä ei ole jatkuvaa valitsemista hyvien tai vähemmän hyvien vaihtoehtojen väliltä.

Surutyö on prosessi, jonka pituutta tai päättymispäivää ei voi määritellä etukäteen. Poikani oli vasta viisivuotias menettäessään oman ihanan äitinsä. Hänen kasvaessaan joudun palamaan menetyksen tunteisiin yhä uudestaan. Kun kaipaus yhdistää isää ja poikaa, tulee myös surun käsittelystä kaksisuuntaista. Poikani tarvitsee minua ja minä häntä. Poikani ajatukset surusta ovat yhtä vakavia ja tärkeitä kuin minunkin.

Olen kokenut, ettei surumme olekaan aina raastavaa tai voimakasta vihaa elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Suruumme kuuluu myös ilon pilkahduksia. Tätä vaimonikin viime viikkoinaan meiltä toivoi. Hauskat ja kauniit yhteiset perhemuistot saavat meidät hymyilemään. Eräänä iltana muistelimme, kuinka vaimoni sai lastenranskaa puhuen pestyä känkkäränkkäisen poikamme hampaat helposti, ilman komentelua.

Myönnän, että menetän hermoni helpommin yh-isänä lapsenhoitorutiineissa kuin ennen leskeyttäni. Koko arki on harteillani ja kireys hiipii huomaamatta mieleeni. Välillä syystä ja välillä syyttä. Tällaisissa hetkissä sain ennen välitöntä palautetta vaimoltani. Ehkä siksi tuollaiset mieleen nousevat muistot hampaidenpesusta ovat kuin aarteita, joilla on monenlaista annettavaa meille yhä. Kuten sen, että huumoria kannattaa kokeilla ongelmatilanteissa. Ei siinä hermoilu aina auta.

Aloitus

Hei, Tämä on ensimmäinen kerta kun pidän omaa blogiani. Yh-isänä on nyt kolmas vuosi menossa. Otsikon lause "elämä ei ole käsikirjoitus" on alunperin Erno Paasilinnan käsialaa, jonka allekirjoitan vahvasti. Olen kolumnistina Pelastakaa Lapset-lehdessä, jossa voitte myös seurata ajatuksiani aiheesta.